Ikävä

Alku vuodesta, muuttoa suunnitellessa, ikävöin jo valmiiksi kaikkia ja kaikkea mitä Suomeen oli jäämässä. Oli raastavaa tietää näkevänsä ihmisiä viimeistä kertaa ja tekevänsä asioita joita ei tulisi tekemään piiiitkään aikaan. Pidettiin läksiäisiä joissa yritti pitää hauskaa parhaansa mukaan, vaikka välillä oli vaikea pitää tunteensa kurissa ja yritti muistuttaa itselleen että kyllä me vielä joskus ollaan tulossa takaisin ja joskus vielä nähdään näitä ihania ihmisiä.

Amerikassa elettyjä päiviä on kertynyt kohta jo neljän kuukauden verran ja nyt voi todeta että ei se ikävä juuri siitä ole miksikään muuttunut. 
Pahin järkytys on laantunut ja ikävä on tuolla jossain taustalla, eikä se ole joka hetki päällimmäisenä mielessä. Tuntuu kuin olisi etäsuhteessa, ja niinhän sitä tavallaan onkin. Eikä vain yhdessä, vaan monessa samaan aikaan. Toisaalta sitä kai jännittääkin, miten välimatka vaikuttaa mihinkin suhteeseen.

Nyt kun teimme ensimmäisen visiitin täältä San Franciscosta Suomeen, oli helpottavaa huomata ettei tämän ikävän kanssa ole yksin. Ettei se ole yksipuolista ikävöintiä, vaan ihmiset siellä maailman toisella puolella ikävöi yhtälailla.

Samassa veneessä siis ollaan, vaikkakin seilataan vähän eri vesillä.
Ja niin kuin moni muistutti, niin on oltava kiitollinen niistä hetkistä, joita sitten välillä saa yhdessä kokea ja ikävän tullessa muistella niitä parhaita juttuja, joita ollaan yhdessä jaettu.

Maisemaa Helsingin Kalasataman Isoisänsillalta.

♪ the cranberries - when you´re gone