Kanjoni keskellä kaupunkia

"Jaa mihinköhän sitä voisi tänään lähteä kävelemään."
"Katsotaanpa kartasta."
"Tässä suht lähellä on joku Glen Canyon Park, mennään kattomaan sitä."

Ja näin päästiin taas seikkailun äärelle.
Glen Canyon Parkiin on meiltä kolmisen kilometriä, ylämäkeen. Käy ihan urheilusta. Muutaman kerran piti jäädä puuskuttamaan kävelytien reunaan, mutta mikäs siinä kun voi samalla ihastella maisemia sykettä tasaillessa.

Hyvä päivä tuli valittua tälle kävelyretkelle, koska sumua ei juurikaan tuolla kukkuloiden huipulla ollut, niin kuin yleensä on. Täällä mäenrinteen alaosassa asustellessa myös tulee unohtaneeksi välillä sen, miten paljon tuolla korkeammilla paikoilla tuulee ja miten pirun kylmä siellä on. Ylämäkeen tarpoessa ilmestyneet hikikarpalot häipyivät otsalta alta aika yksikön ja hupparia yritti kääriä lämpimämmin ympärilleen. Kauaa ei kuitenkaan tarvinnut palella. Kun pääsi kanjonin pohjalle, aurinko porotti siniseltä taivaalta ilman pienintäkään tuulenvirettä.

Kävelyreitit kiertelivät pitkin kanjonin rinteitä ja pohjaa, eikä muita ihmisiä juurikaan ollut paikalla. Mukavan rauhallista ja hiljaista. Glen Canyon Park, me tullaan vielä toistekin!

Mykistävät maisemat

Näiden kolmen kuukauden aikana on jo oppinut mistä pääsee mihinkin ilman että joutuu kipuamaan 45 asteen mäkiä ylös ja alas. Ne on aikamoista jumppaa jos selässä on vielä repullinen ruokaostoksia. Toisinaan taas tulee valittua reitti juurikin niin, että varmasti osuu kaikille niille korkeimmille mäille.

Vieraalla kielellä

Vieras maa, vieras kieli. Onneksi kuitenkaan ei mikään täysin vieras, vaan joku sellainen jota koulussa on tullut luettua se pakollinen määrä. (paljastettakoon että luistin kuitenkin kaikista esitelmien pitämisistä järkyttävän esiintymiskammon takia.)

Englannin kuuntelu onnistuu sujuvasti, vuosia on tullut katseltua leffat ja sarjat ilman tekstitystä ja se on ehkä osaltaan auttanut asiaa. Kirjat, uutiset jne. on myös tullut luettua jo pidempään englanniksi. Mutta se puhuminen!
En ole kova höpöttäjä suomeksikaan ja englanniksi ehkä vielä vähemmän. Jostain takaraivosta tulee pelko, että jos ei osaakkaan ääntää jotain sanaa oikein tai sanoo sanat hassussa järjestyksessä. Ja toki ihan yksinkertaisesti unohtaa sanoja, yht`äkkiä joku ihan tuttu sana katoaa päästä täysin totaalisesti. Tosin tätä tapahtuu kyllä suomenkin kanssa suht useasti..

Mutta pakkohan se on täällä uudessa kotikaupungissa suunsa avata. Täällä on mukavaa kun ihmiset on kannustavia ja kehuu toisinaan vaikkei ehkä olisi aihetta. Se kuitenkin antaa rohkeutta tehdä asioita ihan uudella tarmolla. 
Täällä tunnutaan hyvinkin nopeasti tarttuvan siihen, jos jollain kuulee jonkun oudon aksentin puheessa, tokihan siitä pääsee kivasti small talkin alkuun!
Mutta itse olen kuullut vain siitä, ettei minulla ole aksenttia ja äännän sanoja hyvinkin amerikkalaisittain. Toisaalta tulee hieno fiilis että sulautuu kivasti joukkoon tällä tavalla, mutta toisaalta tuntuu hassulta, että missä kohtaa se hieno rallienglanti on hypännyt minusta yli? Vaikka on niitä joitain sanoja jotka ei minunkaan suussa meinaa kääntyä oikein päin niin millään.

Aksenttia tai ei, tulee kuitenkin vastaan tilanteita kun ei vaan löydy oikeita sanoja. Kun etsii kaupan lääkehyllyltä jotain, ruokakaupasta vaikka liemikuutioita, lääkärissä lähes joka sana on hakusessa, oli sitten kyse normilääkäristä tai hammaslääkäristä. Onneksi tiukimmissa tilanteissa puhelimesta aina löytyy jonkinlainen käännösohjelma ja ongelmista selviää vaikkakin pienellä viiveellä, niin kuitenkin saamalla avun ongelmaan.

Pikku hiljaa kuitenkin huomaa että suunsa avaamiseen ei ole enää niin isoa kynnystä kuin aiemmin. Tulee jo sujuvasti kysyttyä kuulumiset vierailtakin ihmisiltä, niin kuin asiaan kuuluu. Eikä odota enää kiltisti omaa vuoroaan puhua, koska sitä täällä ei tule koskaan, vaan on ängettävä keskusteluun mukaan jos siihen haluaa osallistua.

Ehkä tämä maa saa tongittua jostain tomusta esiin sosiaalisemman minän!

Illan hämärässä katsellaan telkkarista hömppää 

Sunnuntain yllätys

Näin käy meille useasti, lähdetään johonkin vaan vähän kiertämään muutama kortteli ja kuusi tuntia, 19 kilometria myöhemmin ihmetellään että mites tässä nyt näin kävi! Yllätys reippailun kohteena oli eilen Lands End. Käveltiin ensin Market Streetille ja siitä hypättiin N-ratikan kyytiin, jotta päästiin Ocean Beachille. 

Tällä kertaa jätettiin rannalla tarpominen ja suunnattiin kiltisti suoraan kävelytietä pitkin kohti Sutro Heights Parkia. Puiston huipulta oli ihan kivat maisemat!

Itse Lands End oli rinteellä kulkevaa polkua ylös ja alas kipittelyä. Välillä aallot kuuluivat jossain ihan alapuolella tiheän rinnekasvuston takana ja toisinaan merelle oli täysin esteetön näköala. Polulta pääsi poikkeamaan välillä sivupoluille, jotka johdattivat syrjäisille rannoille ja huikeille näköalapaikoille.

Kotimatkalla käveltiin vielä Haight-Ashburyn läpi ja tuumailtiin että pitänee tehdä uusikin retki niille nurkille. Maisemat ja asuinalueet vaihtelivat päivän mittaan laidasta toiseen, mutta kummasti kun Castro Streetiä kävellessä etelään päin vihdoin mäen takaa alkoi näkymään tuttu punainen Casto -kyltti, tuntui että oltiin taas tultu kotiin.

Tavarat perillä!

Vihdoin ja viimein, kymmenen viikon odotuksen jälkeen huonekalut ja tavarat ovat perillä!

Muuttoauto talon edessä

Muuttomiesten lähdettyä jäin availemaan laatikkoja, tuntui ihan joululta!