Vieraalla kielellä

Vieras maa, vieras kieli. Onneksi kuitenkaan ei mikään täysin vieras, vaan joku sellainen jota koulussa on tullut luettua se pakollinen määrä. (paljastettakoon että luistin kuitenkin kaikista esitelmien pitämisistä järkyttävän esiintymiskammon takia.)

Englannin kuuntelu onnistuu sujuvasti, vuosia on tullut katseltua leffat ja sarjat ilman tekstitystä ja se on ehkä osaltaan auttanut asiaa. Kirjat, uutiset jne. on myös tullut luettua jo pidempään englanniksi. Mutta se puhuminen!
En ole kova höpöttäjä suomeksikaan ja englanniksi ehkä vielä vähemmän. Jostain takaraivosta tulee pelko, että jos ei osaakkaan ääntää jotain sanaa oikein tai sanoo sanat hassussa järjestyksessä. Ja toki ihan yksinkertaisesti unohtaa sanoja, yht`äkkiä joku ihan tuttu sana katoaa päästä täysin totaalisesti. Tosin tätä tapahtuu kyllä suomenkin kanssa suht useasti..

Mutta pakkohan se on täällä uudessa kotikaupungissa suunsa avata. Täällä on mukavaa kun ihmiset on kannustavia ja kehuu toisinaan vaikkei ehkä olisi aihetta. Se kuitenkin antaa rohkeutta tehdä asioita ihan uudella tarmolla. 
Täällä tunnutaan hyvinkin nopeasti tarttuvan siihen, jos jollain kuulee jonkun oudon aksentin puheessa, tokihan siitä pääsee kivasti small talkin alkuun!
Mutta itse olen kuullut vain siitä, ettei minulla ole aksenttia ja äännän sanoja hyvinkin amerikkalaisittain. Toisaalta tulee hieno fiilis että sulautuu kivasti joukkoon tällä tavalla, mutta toisaalta tuntuu hassulta, että missä kohtaa se hieno rallienglanti on hypännyt minusta yli? Vaikka on niitä joitain sanoja jotka ei minunkaan suussa meinaa kääntyä oikein päin niin millään.

Aksenttia tai ei, tulee kuitenkin vastaan tilanteita kun ei vaan löydy oikeita sanoja. Kun etsii kaupan lääkehyllyltä jotain, ruokakaupasta vaikka liemikuutioita, lääkärissä lähes joka sana on hakusessa, oli sitten kyse normilääkäristä tai hammaslääkäristä. Onneksi tiukimmissa tilanteissa puhelimesta aina löytyy jonkinlainen käännösohjelma ja ongelmista selviää vaikkakin pienellä viiveellä, niin kuitenkin saamalla avun ongelmaan.

Pikku hiljaa kuitenkin huomaa että suunsa avaamiseen ei ole enää niin isoa kynnystä kuin aiemmin. Tulee jo sujuvasti kysyttyä kuulumiset vierailtakin ihmisiltä, niin kuin asiaan kuuluu. Eikä odota enää kiltisti omaa vuoroaan puhua, koska sitä täällä ei tule koskaan, vaan on ängettävä keskusteluun mukaan jos siihen haluaa osallistua.

Ehkä tämä maa saa tongittua jostain tomusta esiin sosiaalisemman minän!

Illan hämärässä katsellaan telkkarista hömppää