Ikävä

Alku vuodesta, muuttoa suunnitellessa, ikävöin jo valmiiksi kaikkia ja kaikkea mitä Suomeen oli jäämässä. Oli raastavaa tietää näkevänsä ihmisiä viimeistä kertaa ja tekevänsä asioita joita ei tulisi tekemään piiiitkään aikaan. Pidettiin läksiäisiä joissa yritti pitää hauskaa parhaansa mukaan, vaikka välillä oli vaikea pitää tunteensa kurissa ja yritti muistuttaa itselleen että kyllä me vielä joskus ollaan tulossa takaisin ja joskus vielä nähdään näitä ihania ihmisiä.

Amerikassa elettyjä päiviä on kertynyt kohta jo neljän kuukauden verran ja nyt voi todeta että ei se ikävä juuri siitä ole miksikään muuttunut. 
Pahin järkytys on laantunut ja ikävä on tuolla jossain taustalla, eikä se ole joka hetki päällimmäisenä mielessä. Tuntuu kuin olisi etäsuhteessa, ja niinhän sitä tavallaan onkin. Eikä vain yhdessä, vaan monessa samaan aikaan. Toisaalta sitä kai jännittääkin, miten välimatka vaikuttaa mihinkin suhteeseen.

Nyt kun teimme ensimmäisen visiitin täältä San Franciscosta Suomeen, oli helpottavaa huomata ettei tämän ikävän kanssa ole yksin. Ettei se ole yksipuolista ikävöintiä, vaan ihmiset siellä maailman toisella puolella ikävöi yhtälailla.

Samassa veneessä siis ollaan, vaikkakin seilataan vähän eri vesillä.
Ja niin kuin moni muistutti, niin on oltava kiitollinen niistä hetkistä, joita sitten välillä saa yhdessä kokea ja ikävän tullessa muistella niitä parhaita juttuja, joita ollaan yhdessä jaettu.

Maisemaa Helsingin Kalasataman Isoisänsillalta.

♪ the cranberries - when you´re gone

Kissavahti

Yksi asia mikä piti hyvin pian muuton jälkeen miettiä, oli että kuka vahtii meidän katteja jos/kun lähdetään johonkin yli yhden yön reissuun. 
Ei muuta kyin Yelp.com esiin ja katselemaan vaihtoehtoja ja lukemaan arvosteluja.
Aika pian löysinkin hyvin lähellä asustelevan Laurenin, joka firmansa voimin ulkoiluttaa ja vahtii jos jonkinlaista ötökkää.
Muutaman sähköpostin jälkeen sovimme, että hän tulee tutustumiskäynnille ja samalla käydään vähän läpi missä mitkäkin kissojen tavarat meillä luuraa.

Kissat ottivat Laurenin hyvin vastaan, eivätkä sen jälkeen olleet moksiskaan. Eli kaikki meni niin kuin toivottiinkin. Tosin eipä nuo kyllä juuri ketään vierasta, joten onnistumisprosentti oli aika korkealla.
Lauren tuntui oikein mukavan positiiviselta ja maanläheiseltä tytskältä ja sovimme että tuomme avaimet hänelle, ennen kuin reissumme Suomeen koittaa.

10 päivän sisällä Lauren lähetteli noin kolmen päivän välein väliaikatietoja sähköpostiini ja tyhjenteli myös meidän postilaatikkoa ja piti silmät auki asunnossa, jos jotain muuta tavallisesta poikkeavaa ilmaantuisi. Hänen pyynnöstään oli jätetty liuta puhelinnumeroita, joihin voisi soittaa missäkin hätätilanteessa. 
Mitään isompaa ei kuitenkaan sattunut, ainoastaan palohälyttimestä loppuivat patterit. Mutta olihan se hyvä että joku oli irrottamassa ärsyttävästi piipittävästä hälyttimestä patterin, ennen kuin naapureilla olisi mennyt hermot ja yöunet. Ja kissoilla kuulo.

Reissusta palattua meitä oli vastassa hyvin voivat kissat ja siisti asunto. Aavistelen että Lauren saa tulevaisuudessa lisää töitä!

Lauren lähetti sähköpostien liittenä aina muutavan kuvan vahdittavista.

♪ tokens - the lion sleeps tonight

Pikapyrähdys Suomeen

Kaikessa muuton alku kaaoksessa tavallaan pääsi unohtumaan oliko reissulla Suomeen joku perusteellisempikin syy. Lennot tuli kuitenkin hommattua, miehellä oli hyvä sauma lähteä työreissulle ja itsellä työt antaa periksi niin hyvin, että iloisin mielin pystyi olemaan reilun viikon lomalla. (autocorrect halusi korjata lomalla sanan koomassa...saattaisi kuvata hyvin viikon fiiliksiä) 

Matkaaminen välillä Helsinki-San Francisco kestää yleensä keskimäärin 15 tuntia. Tällä kertaa kuitenkin teknisten ongelmien takia matka tyssäsi jo heti kotikentälle ja tästä syystä jatkolennolta myöhästyminenkin pitkitti matkan tekemistä entisestään lähes 24:een tuntiin. 

Saattoi olla osa sitä että olin itse ollut hereillä jo 29 tuntia, kun lentokone vihdoin kaarteli Helsingin yllä ilta-auringon laskiessa, että liikutuksen kyynel vierähti poskelle. 
Suomeen itsessään ei ollut mikään hirveä hinku näin nopeasti takaisin, mutta ajatus siitä että siellä ne kaikki kovasti ikävöimät ihmiset nyt oli lähes jo kosketus etäisyydellä, skype-puheluiden, viestien ja Huhtikuisten heippojen jälkeen, sai tunteet ryöpsähtämään pintaan. 

Kun sattuu istumaan siiven kohdalla, on näköalat vähän yksitoikkoisia.

Suomen rannikko häämöttää vihdoin edessä.

Hello Helsinki!

Kavereita nähdessä oli pakahtua ilosta ja samalla tuntui kun ei oltaisikaan oltu missään kovin kaukana, eikä kovinkaan pitkään. Todellisuudessahan joitain kavereita on kuitenkin tullut nähtyä muutenkin vain joidenkin kuukausien välein, eikä joka viikko. 

Kaiken kaikkiaan oli kuitenkin aivan huikeaa viettää aikaa ystävien parissa. Ja vaikka kaikilla ei olisikaan aikataulut kohdanneet omien kanssa, niin silti jostain rutistettiin se muutama tunti yhteistä aikaa. Ne oli tärkeitä minuutteja ne! 
Kaikkia ei tietenkään kahdeksassa kokonaisessa päivässä kerkeä näkemään, mutta toivotaan että ensi kerralla otetaan vahinko takaisin. Tai viimeistään vastavierailulla!

Ehdittiin myös piipahtaa mökillä vuorokauden verran. Ja vaihtaa siinä samalla kuulumiset parhaiden mökkitalkkareiden kanssa. Vaikka saunaa ei ole tullut suuremmin kaivattua, niin kummasti ne löylyt oman saunan lauteilla tuntui aika mukavilta. Ja se hiljaisuus kaiken sen vihreyden keskellä!

Vanhempienkin kanssa tuli vietettyä aikaa. Oli eksoottista matkustella bussilla maisemareittiä ja kävellä loppumatka hiekkatietä pitkin tutuissa maisemissa. Haistella juuri leikatun nurmikon tuoksua ja ihmetellä miten Suomessa onkin niin paljon ötököitä. Metsikön poikki peltoaukiolle rämpiessä tuli huomattua että hirvikärpäsetkin olivat jo heränneet henkiin...

Tuttuja hiekkateitä.

Aukeita maisemia.

Näitä veijareita on aina ilo nähdä.

Mukavaa oli myös saada sadetta niskaan, kun sellaista ihmettä ei ole nähnyt viimeiseen kolmeen kuukauteen, mutta oli myös mukavaa loikoilla ulkona kaikessa rauhassa auringon paahtaessa siniseltä taivaalta. Näiden muutaman kuukauden aikana oli jo tosin iloisesti unohtanut, että pitää varautua yllättävään sadekuuroon, eikä luottaa auringon paistavan koko päivää.

Vanhoilla kotikulmilla Kalliossa.

Lopulta kuitenkin on aina palattava lomalta kotiin. Oli sitten vaikka kuinka mukavaa, mutta mukavaa se on kuitenkin myös tuntea koti-ikävää San Franciscoa kohtaan. Sinne kun nyt kuitenkin on palattava. Siellä odottaa oma koti, rakkaat katit ja uudet kaveritkin.

Mutta toisin kuin oli alunperin ajateltu, voi olla ettei tämä ollut edes vuoden viimeinen Suomen reissu!

♪ LL COOL J - GOING BACK TO CALI

Rajapyykkejä

Tasan kaksi kuukautta omassa kodissa!
Asunto on alkanut tuntumaan toden teolla kodilta, ollaan jopa pidetty pienehköt tuparit muutamalle kaverille. Kaikkien naapureiden kanssa on tavattu (tosin viimeinen osaltani eilen) ja on vaihdettu numerot ja sähköpostiosoitteet. 
Hankimme yhteiselle takapihalle pöydän ja tuolit (tietysti Ikeasta), joita on tullut testailtua tässä lähipäivinä oikein urakalla. 
Tänään myöskin kävin ensimmäistä kertaa ihan yksikseni kävelylenkillä lähimaastossa. Kyllä, kahteen kuukauteen en ole poistunut asunnostamme yksin. Paitsi viemään roskat ja tapamaan miestä keskustaan, mutta niitä ei lasketa. Sekin kertoo osaltaan siitä että ympäristö on alkanut tuntumaan tutulta ja vähemmän jännittävältä. Silti en edelleenkään lähde hämärässä tai pimeässä yksi ulos, vaikka oma asuinympäristö onkin rauhallinen, niin lähikaduilla tapahtuu ryöstöjä päivittäin. 
Seuraavaksi pitäisi valikoida joku etappi listalta ja lähteä roadtripille. Vaikea valinta kun haluaisi käydä joka paikassa heti! 

Kuvia kävelyltä

Jos nyt ei joka päivä, niin joka toinen päivä tulee käytyä kävellen jossain. Jos ei kaupassa, niin sitten ihan vaan huvikseen kiertämässä muutama kortteli.
Ihan joka kerta ei enää tule otettua joka kadun kulmasta kuvia, niin kuin ensimmäisten viikkojen aikana, mutta toisinaan on hauska ikuistaa näköalat muuallekin kuin verkkokalvolle.

Moottoripyörän onnelliset omistajat

Kyllä tätä päivää oli odotettu!
Tänne muuttaessa yksi asia oli selvää, tähän perheeseen ei ihan heti uutta autoa hankita. Oli myös selvää että moottoripyörä kyllä hankitaan. Se ei lopulta ollutkaan mikään maailman helpoin homma.

Jo ennen muuttoa selailtiin kaiken maailman sivustoja läpi, josko jostain tupsahtaisi vastaan vanhahko Harley-Davidson. Juuri mikään kauppahan täällä ei myy vanhoja pyöriä, oli siis turvauduttava Craigslistiin ja yritettävä sieltä huijareiden seasta löytää joku asiallinen kauppamies. Asiaa vaikeutti vielä hieman vakuutus kiemurat ja ajokortti asiat. Näistä syistä yritettiin pyörää löytää vielä suht läheltä. Kaikilla näillä kriteereillä tuntui pyörän löytäminen lähestulkoon mahdottomalta aika ajoin. Mutta lopulta silmiin osui nämä kuvat.

Ilmoituksessa myyjä kertoi hyvin tarkkaan mitä oli pyörälle tehnyt ja tuntui sähköpostien välityksellä rehdiltä kaverilta. Pienellä googlailulla tarkistin vielä, että kaikki myyjän kertomat faktat pitivät paikkaansa. 
Niinpä suuntasimme tavallista koleampana perjantai aamuna ensin ostamaan kypärää koeajoa varten ja tämän jälkeen pankkiin. Mukavaa sinäänsä että pankissa olivat kovin huolissaan ison käteissumman nostamisesta, koska useasti ihmiset tälläisissä tapauksissa joutuvat ryöstön kohteeksi. Yritimme vakuutella että kaiken pitäisi olla ok.

Sitten lähdimme suuntaamaan matkaamme lahden itäpuolelle. Bart -juna vei meidät kolmessa vartissa ensin Walnut Creekiin, jossa San Franciscon hyinen ilma muuttui järkyttävän kuumaksi helteeksi. Hetken pilvetöntä taivasta ja kuumuttaa ihmeteltyämme hyppäsille Uberin kyytiin ja otimme päämääräksemme San Ramonin, joka sijaitsi puolen tunnin ajomatkan päässä.

Moottoripyörän myyjä asui aidatulla alueelle, jonne pääsi vain vartiokopin kautta. Tämä oli kyllä jo aiemminkin tiedossa, mutta kyllä ajatus vielä tässäkin vaiheessa huvitti, kun mietimme kuinka iso mahdollisuus olisi tulla ryöstetyksi tälläisellä alueella. 

Brian otti meidät iloisesti vastaan autotallinsa ovella ja tuntia myöhemmin olimme sopineet ostavamme pyörän. Brian kävi vielä kerran ajamassa korttelin ympäri ja tässä kohtaa pienen kiitävän sekunnin ajan mietimme, että noinkohan hän kykenee luopua tekeleestään. Omien sanojensa mukaan uskoi kyllä pyörän lähtevän oikeaan kotiin, joten rahat tiskiin ja kuljetusta hommaamaan. 

Lopulta hengailimme Brianin kanssa heidän autotallissaan lähemmäs kaksi tuntia ennen kuin Mannie tuli trailerillaan meitä hakemaan. Uskomatonta miten vieraanvaraisia ihmiset täällä päin ovat. Tarjottiin vettä ja olutta toki asiaan kuuluvasti, pistettiin retkituolit pystyyn että päästiin lepuuttamaan jalkoja välillä. Hetken jo kauhukseni luulin että kutsuvat illallisellekin, kun perheen lapsetkin tulivat kotiin syömään. Ei sentään. 

Mannien kurvatessa paikalle kello oli jo illan puolella. 

Köröttelimme leppoisasti vajaassa tunnissa takaisin San Franciscoon onnellisina moottoripyörän omistajina. Kyllä sitä vielä oman kodin edustalla tuli ihasteltua ja kuvia räpsittyä vaikka San Ramonin lämmin ilma olikin taas muuttunut rannikon hyiseen viimaan. 

Onnelliset omistajat

Sunnuntai Zoo

Näköjään sunnuntaista on kehkeytynyt meille seikkailupäivä. Nimittäin jälleen kerran Sunnuntai- aamuna kiskoimme lenkkarit jalkaan ja monta kerrosta vaatteita päälle, että ollaan varauduttu koko päivän ulkoiluun. Tosin ensimmäiseksi hyppäsimme Uberin kyytiin ja huristelimme mutkaisia teitä kukkuloiden yli länsipuolelle San Franciscoa. Tähän lisättäköön että kiemuraiset tiet, ylä- ja alamäet sekä jatkuvat pysähdykset ja kiihdytyksen liikennevaloissa ja stop-merkkien kohdalla ei välttämättä ole parasta auton takapenkillä.
Onneksi matka meiltä ei kestä 20 minuuttia kauempaa ja pian olimme Ocean Beachin kupeessa sijaitsevan San Franciscon eläintarhan parkkipaikalla. Ensimmäisenä sai kaivautua ulos kaikkista ylimääräisistä vaatekerroksista, sillä merenrannalla ei tuullutkaan kylmästi niin kuin monina muina kertoina ja vaikka aurinkoa ei juuri näkynytkään sumuverhon takaa, oli ilma kuitenkin hyvin lämmin.

Vaikka parkkipaikka eläintarhan ulkopuolella oli täpötäynnä, ihmismäärä ei kuitenkaan näkynyt aitojen sisäpuolella. Sai käyskennellä kaikessa rauhassa aitaukselta toiselle.

Koska muutaman tunnin haahuilu eläimiä ihmetellessä ei vielä ollut väsyttänyt jalkoja tarpeeksi, päätimme kävellä reilun kahdeksan kilometrin matkan kotiin. Köpöteltiin Pine Lake Parkin läpi ja pysähdyttiin West Portalin keskustaan smoothielle. Ja vihdoin kun päästiin kukkuloiden yli omalle puolelle, siellä meitä tervehti taas lähes sininen taivas ja tutut mäet.