Kuulemiin Kallio

Päivälleen kahdeksan vuotta sitten muutin Vantaan betonilähiöstä vihaamaani Helsinkiin. Ja ai miksikö muuttaa paikkaan josta ei pidä, no miehen perässä tietysti!
Tosin mielipide muuttui asuinpaikasta hyvinkin nopeasti. Kalliossa on ihan oma hulvaton meininkinsä, eikä keskustaan tarvitse mennä jos siellä ei viihdy! Parhaita oivalluksia keltanokka Kalliolaisena.

On lähibaarit, -ravintolat, -kampaamot ja vaatekaupat. Eikä lähikaupassa tarvitse koskaan jonottaa viittä minuuttia pidempään ja autot väistää vaikkei kävelisi edes suojatiellä tien yli. Lähibaarin edessä tupruttelijat alkaa vähitellen moikkaamaan, vaikket koskaan edes astuisi sisään kyseiseen kapakkaan. 

Kaikki on lähellä, jopa meri ja rauhalliset rantapolut.

Kaikesta tästä on nyt nautittu täysillä se päivälleen kahdeksan vuotta ja nyt on aika jättää asunnon avaimet tahallaan pöydälle ulko-oven mennessä lukkoon.

Myyty

Vaikkei se tehtävälistalla alunperin ollutkaan, niin niinhän siinä kävi että moottoripyöräkin lähti uuteen kotiin. Haikein mielin sitä vielä myyntipäivänä tuli ihasteltua, mutta saahan niitä uusia sitten tulevasta kotikaupungistakin!

Viimeinen hetki ennen ostajan saapumista

Tunteiden vuoristorataa

Itkupotkuraivareita, kihelmöivää odotusta, hysteerisiä itkukohtauksia, kutkuttavaa jännitystä, paniikkia, turhautumista, pakahduttavaa ikävää, iloa ja surua. 

Siinä nyt päällimmäisenä mieleen tulevat tunnetilat, mitä tässä ollaan läpikäyty menneinä kuukausina. 

Kävelylenkit auttaa pistämään ajatukset järjestykseen.

Hyvänä esimerkkinä muutamia viikkoja sitten tehty matka miehen kanssa mökille. Tunnelma oli oikein hyvä, kun pitkästä aikaa oltiin pääsemässä kaikesta muuttohässäkästä keskelle mökkimaisemia. Ajeltiin pitkin moottoritietä, aurinko paistoi ja radiosta soi joku hyvä biisi. Se biisi vaan sattui tuomaan mieleeni ne kaikki ihanat ihmiset, joita olen jo ennakkoon alkanut täällä ikävöimään ja sain järkyttävän itkukohtauksen aikaiseksi. Mies kauhuissaan yrittää kysyä, että mikä nyt on ja minä yritän itkun seasta saada sanottua että kaikki on itse asiassa todella hyvin, mutta kun tuli vaan kavereita ikävä. Että sillälailla.

Alkaa olemaan aika hyytynyt olo niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Tilanteesta kertoo paljon sekin, että uni ei meinaa tulla enää iltaisin ja aamulla herätään jo ennen auringonnousua. Pienimmätkään asiat eivät meinaa pysyä mielessä. Olen siis asioiden unohtelun mestari, ihan noin niin kuin normaalistikin. Saatika sitten nyt..

Rauhoittavaa maisemaa Helsingin edustalla.

Kaiken tämän keskellä pitää välillä pysähtyä ja miettiä että kaikki tämä on sen arvoista, että on saatu tälläinen tilaisuus, vaikka elämän muuttaminen maailman toiselle puolelle välillä tuntuukin vähän haasteelliselta.

Toinen perhe ja koti

Muistan vielä noin 6 vuotta sitten kevään, kun pelkäsin vuoden ensimmäistä ajolenkkiä moottoripyörällä niin, ettei päästy kuin muutama kilometri eteenpäin ja lihakset oli jännityksestä jo ihan hapoilla. Voi niitä aikoja!
Muistan myös hyvin sen kevään pari vuotta sitten, kun en meinannut pöksyissä pysyä kun halusin jo lähteä motskarin kyytiin. Sinä keväänä tuli ensimmäisen kerran myös mietittyä oman moottoripyöräkortin ja motskarin hankkimista. Saman vuoden aikana etsittiin pienellä porukalla uutta tallia, jossa säilyttää pyöriä talvet. Ja monen mutkan kautta päädyttiin paikkaan ja porukkaan jota en vielä silloin osannut aavistaakkaan, että tulisin ikävöimään näin kovasti. 

♪ Steppenwolf - born to be wild

Viisumi

Eihän siinä viisumin saamisessa sitten kestänytkään edes viikkoa, vaan postista ilmoitettiin jo tiistaina että konsulaatista on kirje odottelemassa. 
Kotona sitten kun sitä viisumia ihmettelin, samalla tajusin että nythän meitä ei tavallaan pidättele täällä Suomessa enää mikään. Voisimme ostaa lentoliput heti ja häipyä maasta. Noh, todellisuudessa kuitenkin ollaan buukattu koko kuukauden viikonloput vielä ystävien ja sukulaisten näkemiseen ja autokin on vielä myymättä.
Eikä meillä edelleenkään ole asuntoa San Franciscossa odottamassa. 

♪ Soul asylum - runaway train

Viisumihaastattelu

Aika viisumihaastatteluun Suomen Yhdysvaltain konsulaattiin saatiin vihdoin varattua, kun ensin Amerikassa lakimiehet olivat saaneet paperit nippuun ja mies ne allekirjoitettua. Meidän tehtäväksi jäi täyttää kummallekin DS-160 lomake ja maksaa viisumianomismaksut.
Olihan siinäkin lomakkeessa omat haasteensa ja pähkäilyt mitä mihinkin kohtaa piti laittaa, vai pitikö laittaa mitään. Onnellisessa asemassa ollaan oltu sinäänsä, että Amerikassa lakimiehet ovat hoitaneet suurimman paperityön ja on ollut joku jolta kysyä kysymyksiä jos sellaisia olisi sattunut tulemaan matkan varrella. Pähkäilemällä ollaan selvitty kaikista ongelmakohdista ja neuvoa on kysytty ainoastaan oman työni suhteen.

Itse haastatteluaika saatiin varattua yhteiseksi.
Heti virkeänä siis tänä aamuna 7:45 suunnattiin Kaivopuistoa kohti. Portilla annettiin passit vartijalle ja päästiin turvatarkastukseen hetken odottelun jälkeen. Nerokkaasti olin noudattanut ohjeita ja jättänyt laukkuni autoon, mutta ranteessa ollut aktiivisuusranneke ei tullut mieleenikään, että sellaista ei saa sisään viedä. Näinpä se sitten jäi narikkaan yksinään odottelemaan.

Seuraavan rakennuksen odotustilassa nappasin numerolipun ja jäin odottelemaan perässä tulevaa miestä. Aika tuntui pysähtyvän. Arvioin tulleeni sisään noin 8:15, aika meille oli varattuna 8:20. Missään ei ollut kelloa ja kun se rannekekin jäi sinne narikkaan...

Hirvittävän pitkään ei kuitenkaan joutunut odottelemaan kun oma numero jo kuulutettiin. Odotushuoneesta päästiin seuraavaan odotustilaan, jossa oli myös kolme luukullista tiskiä, joista ensimmäiselle suuntasimme. 
Suomea puhuva virkailijanainen halusi passit, DS-160 lomakkeet + passikuvat, miehen työpaikalta saamansa paperinipun ja minulta virkatodistuksen. Samalla luukulla maksettiin myös meille pakollinen petoksenestomaksu. Ja sitten taas odottelemaan. 
Hetken päästä pääsimme seuraavalle tiskille, jossa jälleen kerran suomea puhuva naisvirkailija otti meiltä kummaltakin sormenjäljet. 
Ja taas odottamaan, viimeistä kolmatta tiskiä. Mitään yksityisyyttähän tässä tilassa ei ollut, kaikki selän takana vuoroaan odottelevat kuulivat ja näkivät kaiken mitä tiskeillä tapahtui. Miten joku oli täyttänyt estansa väärin ja toinen halusi viisuminsa heti jo tänään. 
Noh, pääsimme viimein sille kolmannellekin luukulle jossa meidät otti vastaan englantia puhuva miesvirkailija ja tenttaus alkoi. 
Missä firmassa olet töissä, kuinka kauan olet ollut siellä töissä, mikä on asemasi tässä työpaikassa, mihin olette muuttamassa, mitä tiedätte San Franciscosta, oletteko iloisia muutosta. Minultahan ei tässä tiskillä sitten kysytty enää mitään, eikä tarvittu mitään lisätodisteita naimisissa olostamme tms. Turhaan siis olin miettinyt tuhanteen eri kysymykseen vastauksia.

Mies pääsi jopa vitsailemaan ulkona vallinneesta hyvin tyypillisestä San Franciscolaisesta sumusäästä, joka ihmeekseni nosti kuin nostikin hymyn virkailijan kasvoille. Hän kuulemma piti tälläisestä ilmasta kovasti.

Tämän jälkeen hän ilmoitti että viisumihakemuksemme on hyväksytty ja ne saapuvat postissa viikon kuluttua. Täten siis viisumityyppi miehellä on L1A blanket ja itselläni L2.

Kyllä oli leveä hymy naamalla kun konsulaatista asteli ulos!